Ydin ja periferia

Kappaleessa käsitellään ydinalueita ja periferioita.
Ydin alueita ja periferioita voidaan tarkastella maailmanlaajuisesti kuten läntiset teollisuusmaat, joissa bkt on suuri, tai maiden sisäisesti kuten pääkaupunki tai merkittävä teollisuusalue.
Keskuksilla on vaikutusalue jonka kanssa ne toimivat vuorovaikutuksessa, kuten raaka-aineissa ja asiakkaissa. Tätä kutsutaan nodaalialueeksi. Alueen raja on siinä, missä keskustaan suuntautuva liikenne kääntyy toiseen suuntaan. Keskuksiin keskittyy yleensä paljon palveluita sillä se on kannattavaa.
Erikokoiset keskukset muodostavat hierarkian kokonsa perusteella: kyläkeskukset, kuntakeskukset, kaupunkikeskukset, maakuntakeskus, valtakunnankeskukset ja pääkaupunkikeskus.

Asuttua vai asumatonta?

Kappale käsittelee erilaisia asutuskeskittymiä maapallolla ja muuttoliikkeitä.
Asutusta esiintyy yleensä maanviljelyyn soveltuvilla alueilla ja hyvien kulkuyhteyksien luona. Pysyvästi asuttuja alueita sanotaan oikumeeneiksi ja asumattomia anoikumeeneiksi. Alueen väentiheys ilmoitetaan asukkaiden määrä per neliökilometri.
Maapallolla on neljä suurta asutuskeskittymää: Itä-Aasian asutuskeskittymä, Etelä-Aasian asutuskeskittymä, Euroopan asutuskeskittymä ja Pohjois-Amerikan itäosien asutuskeskittymä.
Erilaisia muuttoliikkeitä ovat massamuutto, siirtolaisuus ja pakolaisuus. Massamuutto tapahtuu valtioiden sisällä työntö ja vetovoimatekijöiden takia. Siirtoilaisuus tarkoittaa toiseen maahan muuttamista esim. parempien elinolojen takia. Pakolaisuus on muuttamista muualle vainon takia.

Kartassa väestön tiheys.

Köyhyys ja kehitys

Köyhyys määritellään absoluuttisena ja suhteellisena köyhyytenä. Absoluuttiinen köyhyys tarkoittaa puutetta ravinnosta ja puhtaasta vedestä. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa ihmisiä jotka tienaavat alle 60% maan keskituloista.
Köyhät maat ovat yleensä entisiä siirtomaita.
Alueiden kehitystä mitataan bruttokansantuotteella, inhimillisen kehityksen mittarilla, ISEW:llä ja HPI:llä.
Kehittyvät maat luokitellaan köyhimpiin kehittyviin maihin, keskituloisiin kehittyviin valtiohin ja vastateollistuneihin maihin.
Köyhimmissä kehittyvissä maissa ongelmina on räjähdysmäinen väestönkasvu, alhainen koulutustaso, yleinen köyhyys, valtion velkaantuminen, sodat ja taudit. Näissä maissa myös viljellään paljon rahakasveja jotka viedään rikkaimpiin maihin jalostettavaksi.
Keskituloisissa kehittyvissä valtioissa vauraus on keskittynyt muutamille ihmisille ja suvuille kun taas kansa on köyhää.
Vastateollistuneissa maissa on kehittyneempää ulkomaankauppaa ja teollisuutta halvan työvoiman takia, mikä on lisännyt vaurautta.
Rikkaat valtiot tekevät köyhempien valtioiden kanssa kehitysyhteistyötä, minkä tarkoituksena on että köyhempi valtio oppisi itse auttamaan itseään esimerkiksi YK:n ja Unicefin kautta tai kahdenvälisesti.
Tuki on yleensä rahallista tukea, asiantuntija-apua, infrastuktuurin kehittämistä, velkojen anteeksiantoa, ruoan, puhtaan veden ja sairaanhoitohenkilökunnan toimittamista.

Väestönkasvu

Väestönkasvu tarkoittaa väkiluvun kasvua. Väestönkasvua tarkastellaan syntyvyyden ja kuolleisuuden avulla.
Väestöt jaetaan viiteen eri kehitysvaiheeseen: hitaan-, kiihtyvän-, hidastuvan- ja pysähtyneen kasvun vaiheeseen.
Hitaan kasvun vaiheessa syntyvyys ja kuolleisuus ovat korkealla. Väestön määrä pysyy tasaisena ja elinikä ja elintaso on alhainen.
Kiihtyvän kasvun vaiheessa syntyvyys on korkeaa mutta kuolleisuus on vähentynyt elintason nousun ansiosta.
Hidastuvan kasvun vaiheessa syntyvyys ja kuolleisuus pienenevät elintsaon nousun ansiosta.
Pysähtyneen kasvun vaiheessa kuolleisuus ja syntyvyys ovat alhaista tasoa.

Väestönkasvua rajoitetaan ylikansoituksen estämiseksi tai vähentämiseksi, jotta kaikilla olisi hyvä elintaso. Esimerkiksi kiinassa on ollut vuodesta 1979 lähtien käytössä yhden lapsen politiikka. Köyhissä maissa säännöstely ei heti tuota tulosta sillä uudessa ikäryhmässä on aina enemmän väkeä. Tätä kutsutaan väestönkasvun viiveeksi.